Jahas, tänne sitä pitäis nyt jotain tekstiä kirjotella....Idea vaikuttaa ihan mukavalta, vaikken nyt mikään hyvä kirjoittaja olekaan (ainakaan omasta mielestä, perus). Ystävä aloitti kanssa oman blogin pitämisen, ajatukset saa kuulemma hepommin kasaan kun ne kirjoittaa jonnekin. Saa nähdä..Tarkoituksena ei ole luoda mahtavia romaaneja tai sun muita, kunhan nyt kokeilen purkaa ajatusvirtojani.

No niin, ensin hieman infoa kirjoittajasta: 19-vuotias nainen pk-seudulta, joka asuu vielä kotona pikkuveljen, äidin ja isän kanssa. Toiveissa on muuttaa mahdollisimman pian omaan asuntoon, mutta toteutuminen vielä ontuu. Seurustelee ihanan miehen kanssa. Opiskelee yhteiskuntatieteitä Avoimessa yliopistossa, keväällä sitten edessä haku yliopistolle ja ammattikorkeakouluun. Pitänyt välivuoden, joka ei ole ollut kauhean mukava: tylsistyminen uhkaa ajoittain, halu päästä edes jonnekin jatko-opiskelemaan on kova. 

Siinäpä pieni infopaketti. :) 

Maanantai 28.2.2011 alkoi hyvin väsyneesti. Nukuin vajaa 4,5 tuntia, kun poikaystävän kanssa katottiin Oscar-gaalaa. No katottiin ja katottiin, mä nukuin puolet gaalasta ja lopulta kömmin aamuviideltä nukkumaan. Heräsin sitten puoli yhdeksän maissa ja mieskin oli ilmestynyt siihen viereen. En raaskinu herättää sen pahemmin, kun päätin lähteä kotiin (uni ei enää tullut). Kysyessä vastasi, että joskus kuuden maissa oli tullut nukkumaan. Rassukka, ihan unessa. Mut on se kyl hyvännäkönen nukkuessakin. ;) 

Tulin sitten himaan. Porukat oli onneksi töissä ja koulussa, sain ihan rauhassa lukea hesarin ja juoda kahvit. Loppupäivä menikin sitten työhakemuksia täytellessä, dataillessa ja leipoessa.Tän päivän luomus oli klassinen mustikkapiirakka. Salillakin tuli illalla käytyä, tosin sillon jo alkoi tuntua liian lyhyet yöunet. :p

Mieliala ei ole ollut tänään hirveän pirteä, syynkin tiedän. Asia on hankala, en ole puhunut siitä ns. ulkopuolisille, vain perhe ja lääkärit tietävät koko homman. Asiasta on helpompi kirjoittaa anonyymisti. Olen nimittäin sairastanut syömishäiriön, pari vuotta elämästä ihan turhaan hukkaan anoreksian kynsissä. Vielä vuosi sitten tilanne oli aika karmea, painoa oli tälläsellä tapilla (vähän päälle 150cm) 35 kiloa, ihan karmean vähän. Nyt kuitenkin kymmenen lisäkiloa koristaa vartta ja tilanne on hyvä. Saan harrastaa liikuntaa, mikä on tosi tärkeää minulle. Ei laihdutusmielessä enää ikinä (toivottavasti), vaan kunnon ylläpitämistarkoituksessa. 

Vaikka olen jo saanut hoidot puolisen vuotta sitten päätökseen, mieliala laskee joskus asian takia. Minua harmittaa, että piti olla niin tyhmä että heitti aikaa  hukkaan. Mutta tuskinpa itse sille hirveästi pystyin mitään, anoreksia vie voimakkaasti...Yhä edelleen saan kuulla erinäisiltä ihmisiltä kuinka laiha olen, ei todellakaan paranna oloa. Inhoan yli kaiken laihdutusvinkkejä ja älä-syö-näitä-juttuja lehdissä, tulee mieleen omat teot ennen. Osaan yhä ulkoa kalorimääriä ja vahdin jossain määrin ruokailuani, mutta en yhtä neuroottisesti kuin pahimpina aikoina.

Eilen luin poikaystävällä uusinta Oliviaa, jossa oli ex-anorektikon ja nykyisen perheenäidin kirjoittama juttu. Artikkelissa hän pohti,miten saisi parennettua tilanteen: hänen nuori tyttärensä oli kysynyt miksei äiti syö ja kirjoittaja oli havahtunut, että syömishäiriöt ovat yhä osa häntä, vaikka virallisesti tilanne on parantunut. Juttu toi muistot mieleen ja huomasin itsessäni samoja piirteitä kuin kirjoittajassa. Pelottavaa. En halua takaisin samaan helvettiin, en enää ikinä. Aamun hesarikin toitotti sitä, kuinka laihatkin ihmiset voivat olla normaalipainoisia. Niin, oma BMI:ni on siinä 19 luokkaa, ihan normaali...

Olen alkanut miettiä, pitäisikä minun kertoa ainakin poikaystävälleni ja parhaimmille ystävilleni asiasta. Kyllähän he näkivät laihuuteni, mutta asiasta ei ole ikinä puhuttu. Poikkis ei edes tiedä, millainen ennen olin, kun yhdessä ollaan oltu vasta puolisen vuotta. En ole puhunut asiasta, koska häpeän sitä. Pelkään, että jos kerron, he eivät jostain syystä haluakaan olla enää seurassani tai kyttäys alkaa. Sairauteni aikana tätini huomautteli ruokailustani ja kyttäsi koko ajan, mikä sai vastahakoisuuteni vain pahenemaan. Ei hyvä. Läheisten ja rakkaan reaktiot pelottavat, mun pitää miettiä tätä kertomisasiaa tarkkaan. Sairaus kuitenkin voi vaikuttaa myös tulevaisuuteeni, esimerkiksi lastensaaminen on vielä vaakalaudalla. Siinähän sitten ihmetellään, jos tilanne tulee joskus eteen...